Kirjavinkki ja luentovinkki: Kati-Annika Ansas: Tissi (2026)

Tämä blogikirjoitus on samanaikaisesti sekä kirjavinkki että luentovinkki. Kirjailija Kati-Annika Ansas pitää luennon omaelämäkerrallisesta ja taidehistoriallisesta teoksestaan Tissi (2026) Kanneltalon kirjallisuus -luentosarjassa maanantaina 27.4.2026 klo 18.30. Tarkka paikka on Kanneltalon työväenopiston luokka 1. Tervetuloa!

Tissin ydinaines on omaelämäkerrallinen. Kirjailija kertoo eriskummallisen sairaskertomuksensa ja piinapenkkinsä tarinan – kertomuksen rintasyöpäepäilystä, joka pikkuhiljaa laajenee ja mutkistuu absurdeihinkin suuntiin. Kuvaukset tutkimuksista ja röntgeneistä, tutkimustulosten huolekkaista odottamisista ja itse leikkauksesta menevät ainakin minun luihini ja ytimiini ja kudoksiini, ja lukiessani alan maalailla itselleni mitä kauheampia diagnooseja. Tissi ei ole helppoa luettavaa, eikä sitä varmasti ole ollut helppoa kirjoittaa ja tuoda julkiseksi. Se on lihallinen lukukokemus, muistutus elämän karvaasta puolesta. Ja lukukokemus menee yksityiskohtiin saakka: tuntuu älyttömältä lukea lääkärin lähettämiä diagnooseja, hyvin avuliaasti latinan kielellä kirjoitettuja. Kun kirjailija googlailee latinan terminologiaa yrittäessään ymmärtää, mikä häneen on pesiytynyt, tunnen nahoissani kaksijakoisia tunteita. Tällaisia kirjeitä saattaisi lähettää tunteeton tekoäly, tai sitten hyvin vaikeita tunteita kokeva inhimillinen lääkäri, joka yrittää kommunikoida vaikean tiedon mahdollisimman hienovaraisella tavalla. Tällaisiahan nämä lääkärien lähettämät kirjeet tuppaavat suureksi osaksi olemaan.

Raa’an rehellisen tarinan väleissä pidetään hengähdystaukoja, kurkistellaan taidehistoriallisia rintoja ja pohditaan naisen vartalon pukemista ja riisumista, sen kärsimyksiä ja siihen kohdistuvaa miehistä katsetta, kautta aikojen. Kertomus alkaa kivikautisista rehevistä Venus-patsaista ja kiemurtelee antiikin Venusten ja paratiisin Eevan kautta keskiaikaisiin marttyyripyhimyksiin, Barbaraan, Reparataan ja Agathaan. Kulttuurihistoriallisiin naisen vartalon tutkiskeluosioihin mahtuu myös räppäri Kanye Westin vaimo Bianca Censori, joka kohauttaa nakupuvuillaan, harsomaisen läpinäkyvillä mekontapaisilla. Mitä rinnat oikein symboloivat, milläkin aikakaudella? Hedelmällisyyttä, äitiyttä, naiseutta, eroottisuutta – mutta entä naiselle itselleen? Entä, kun katse kääntyy pintapuolisesta erotiikasta ihon sisälle, naisen omaan kokemukseen, sairauden pelkoon ja uhkaan?

Oikeastaan taidehistoriallinen katsaus rintoihin kiemurtelee tabujen ja paljastusten, kärsimysten ja onnellisempien hetkien väleissä samankaltaisella tavalla kuin kirjailijan omakohtainen, joo vai ei -tyyppinen harhailu lääkärien diagnooseista toiseen. Joskus tulos on positiivinen – syöpä – joskus taas diagnoosi kumotaan, sitten se on jotakin ihan muuta kuin alun perin oli oletettu, ja lopussa tullaan kaarrellen lähestulkoon alkuasetelmaan, harmi vain, että kirjailija on tarinansa lopussa puolta rintaa köyhempi ja paljon alkua traumatisoituneempi. Monituhatvuotisessa kulttuurihistoriassamme rinnat ovat joskus saaneet olla paljaina ja esillä, kuten muinaisessa Kreetassa, joskus toiste – esimerkiksi viktoriaanisena aikana – ne on peitetty säädyllisesti. Joskus niiden on kuulunut olla miehiseen makuun sopivasti pulleat ja näyttävät, ja joskus taas muotia ovat olleet pienet ja litteät rinnat. Joskus marttyyripyhimyksiä on kidutettu juuri rintoja leikkelemällä, joskus taas rintojen kyhmyjä on osattu parantaa onnistuneesti, tuhansia vuosia takaperinkin, kuten persialaisen kuningatar Atossan tapauksessa. Joskus Agathan, Barbaran tai Reparatan kaltaisia marttyyreitä kidutetaan, joskus taas joku, myöhemmällä aikakaudella, silpoo marttyyrien kiduttajien kuvia, aitoon ikonoklastiseen tyyliin. Mistä tässä edestakaisin jahkailussa on kyse? Miten me nykyaikana suhtaudumme esimerkiksi aiemmin mainittuun Bianca Censoriin nakupukuineen – onko hän miehensä alistama esine, pelkkä nukke, jota voi näytellä alastomana kaiken kansan edessä? Vai onko Bianca taiteilija? Onko tämä performatiivista taidetta? Ottaako Bianca kantaa kulttuurimme kaksinaismoralismiin? Vai asettaako hän itse itsensä seksiobjektiksi, ikään kuin pornotähdeksi? Jos emme oikein osaa tulkita omaa kulttuuriammekaan, miten tulkitsemme historiaamme?

Kuvat: Willendorfin Venus, Raahen Pakkahuoneen museon Pyhä Agatha, ja Sandro Botticellin Venuksen syntymä – Wikimedia Commons

Kirjan rehellisyys ja suoruus ovat ehdottomasti sen valtteja, ja absurdi sairaskertomus ja sen käänteet pitävät lukijaa varpaillaan ja jännityksessä. Kirja pukee sanoiksi, miltä tuntuu tulla parannetuksi, jäädä henkiin, pelastua tällä kertaa kuolemalta, mutta toisaalta tulla silvotuksi ja mutiloiduksi. Onko leikattu, puolikas rinta enää kaunis ja haluttava, vai onko leikkauspotilas menettänyt jotakin naiseudestaan koko loppuelämäkseen? Tällaisten kysymysten ääreen joutuu huomattavan suuri osa naisista jossakin vaiheessa elämäänsä. On onni olla vertaistuki, käden ulottuvilla, vaikkapa omassa kirjahyllyssä.

Pidän myös kirjan monimuotoisuudesta ja erilaisista ulottuvuuksista. Teos leikittelee välillä suomalaiskansallisilla värssyillä – juuri niillä omalaatuisimmilla ja rohkeimmilla – ja tissejä kuvaavilla pop-biiseillä. Kirja on monella tavalla kaunokirjallinen hybridi. Eikä teos koostu pelkästä tekstistä – kirjailija kuvailee lopuksi myös rohkeaa valokuvaussessiota, jonka tulos esitellään aivan kirjan viimeisillä sivuilla. Kaunis omakuva, jossa leikkausarpi näkyy, tuo kirjailijan oman tarinan vielä paljon lähemmäs lukijaa kuin jo sinällään hurjan rehellinen teksti. Kuva on tunteita herättävä ja myös valoisa. En rohkene paljastaa tarinan loppuratkaisua niille, jotka eivät vielä ole lukeneet teosta, mutta kenties adjektiivi valoisa ei paljasta aivan liikaa. Ja tämä on muutenkin vain oma tulkintani.

Linkki Kanneltalon kirjallisuus -luentosarjaan – Kati-Annikan luento on maanantaina 27.4.2026 klo 18.30 – tervetuloa lämpimästi!

https://ilmonet.fi/course/H261141

Kirjoittaja: Katri Sola

Kuvat: Avain-kustantamo ja Wikimedia Commons