Pekka Minkkinen: Elämäni tähtihetki

Olin metsästänyt kauan sanaa, joka kuvaa parhaiten ääretöntä kiihtymistä ja vauhtia, sellaista, millä protonit ajetaan kiihdytyslaboratoriossa päin seinää. Toissa aamuna sain sanan kiinni aamiaisen aikaan parvekkeella. Kaappasin sen sanojen valtamerestä, sieltä, mikä on koko ajan ulottuvillamme, mutta emme näe sitä.

Olipa mukava pitää kiinni sanaa, mitä on etsinyt pitkään. Suorastaan hyväilin sitä. Sana oli liukas ja nopea kuin elohopea. Huolettomana nojasin kaiteeseen. Vihdoinkin, vihdoinkin, toistelin. Olin liian tyytyväinen ja  otteeni herpaantui hetkeksi. Sana tipahti. Näin kuinka se kolahti asfalttiin. Sana otti jalat alleen ja pakeni kulman taakse tuhatta ja sataa. Minulla meni aivan liian paljon aikaa rappukäytävässä. Juoksin jumalatonta vauhtia katujen risteykseen ja kiroilin. Sana oli häipynyt. Siitä ei näkynyt edes takinlievettä. Minulla ei ollut harmainta aavistusta, mihin suuntaan se oli lähtenyt katujen risteyksestä. Juoksin yhteen ja sitten toiseen, mutta turhaan.

Hengästyy siinä sellaisessa sanan metsästyksessä ja janokin tulee. Onneksi oli R-kioski  aivan lähellä. Mikäs siinä oli istuskellessa ja vichyvettä nautiskellessa. Pieni pettymys oli tietenkin ilmassa. Vauhtia kuvaavaa sanaa olin metsästänyt useamman vuoden rauhallisesti pelkästään nojatuolitutkimusmatkailijan tekniikalla, mutta nyt olin joutunut ottamaan muutaman juoksuaskeleen.

Sydän oikein pampatti. Hengitys tasaantui hiljalleen. Harmillista, kun on pitänyt käsissään sanaa ja kadottanut sen taas uudelleen. Olin hieman samankaltaisessa tilanteessa kuin olisi kerran maistanut Niilin vettä. Se kaipaus. Se kaipaus. Minä pohdin edelleen ilmaisua kiihtymisestä, laboratoriosta, nopeudesta, kaiken pysäyttävästä seinästä, mutta minulla ei ollut enää sitä kuvaavaa sanaa. Se juoksi karkuun. Sana viilettää jälleen omilla teillään.