Opiskelijakirjoitus: Kirsti Pesari – Metsäni   

Lapsuuden metsä – muistatko? Näin sen ihmeet  vanhoissa naavaisissa puissa, kosteissa sammalikoissa, kalliokieloissa, metsätähdissä ja vanamoissa. Tunsin pihkan hajun ja maistoin kallioimarteen imelää juurta. Valkolehdokit tuoksuivat huumaavasti yökiitäjiä houkutellen. Väistin sudenmarjoja ja kavalia kärpässieniä. Tiesin marjapaikat, osasin  kulkea auringon ja tuulen  suunnan mukaan. Erotin tiltaltin tiukkuvan ääntelyn paahteisessa sekametsässä. En koskaan  pelännyt eksymistä, sillä kallioita pidemmälle en kulkenut ja tiesin maaston rajat, mihin tulisin ja mitä tuli tarkkailla. Isä oli opettanut ne kaikki, ja kesät kuljimme  kumisaappaat louskuen sisarusten kanssa yhdessä. Lähteeltä joimme vettä mennen tullen.

”Alas kalliolta lapsi juoksi –”. Mieleen palautuvat  Aleksis Kiven säkeet. Eläydyn kalliolta kiiruhtavan lapsen tunteeseen ja muistan, kuinka Einari  Vuorelan runossa  äiti ja lapsi keskustelevat. Lapsi ihmettelee metsästä kuuluvaa salaperäistä ääntä. Äiti  kehottaa lasta kuuntelemaan metsän huhuilua. Hän  itse on jo menettänyt kuulemisen taidon; joskus lapsi kyllä ymmärtäisi  ihmisten itkut.

En ole enää lapsi. Minun on ikävä lapsuuden myyttistä metsää. 

Onko meissä joku mammutinmetsästäjiin liittyvä perimä, joka yhdistää meidät ja metsän? Muinaisihminen eli suorassa yhteydessä ympäristöönsä. Elämä  riippui ilmoista, metsänlukutaidosta ja luonnon kunnioittamisesta. Pyytäjä palautti otson taivaallisille asuinsijoilleen naulatähden luo riiteillä ja varmisti näin metsästysonnen. Lehto lepytettiin loitsuin. Entä nyt?

Nyt on talousmetsää ja  tehotaloutta. Metsä on köyhtynyt ja ihminen sen mukana. Vanhempieni sukupolven aikana hävisi kangasvuokko. Kissankäpälien kasvupaikat ovat kadonneet omana elinaikanani.   

Jotakin on jäänyt. On kallion muisti, maan muisti.

Samoilen perämetsältä kallioiden takaa alamaille. Vaikka silmät eivät erota maastosta lapsuuden polkuja, jalat muistavat. Annan jalkojen tunnistaa maan ja viedä eteenpäin. Tässä, juuri tässä se oli. Edessä kasvaa kuolleenkouria, valtavia saniaisia.

Tulen Lepänkorpeen ja Vataan suolle. Siinä oli Sysisauna, kertoi äiti. Oikealle jäävä räme on hakattu ja heinittynyt,  vasemmalla kasvaa laihaa, synkkää kuusikkoa. Siinä on Lammaskivi, paikka, jossa  ehkä susi tappoi sata vuotta sitten lampaan. Pian on Likolampi, jossa äiti liotti nuorena kasvattamiaan pellavia. Nyt siinä on vain kuoppa. Vanhat nimitykset kantavat kuitenkin paikan historiaa ylisukupolvisesti.

Melkein umpeutunut metsätie palauttaa kulkijan Leppälehdon riihen takaa pikkumökille, jossa äiti keitteli mehua, sauna lämpisi ja lauha iltatuuli tarttui pyörteillen suuriin suhiseviin koivuihin. Elämäkö siinä huokasi.

Lähteet:

Aleksis Kivi: Kaukametsä. Runoja. www.finna.fi

Einari Vuorela: Kaivotiellä. www.finna.fi

Muinais-DNA. Avain menneisyyteen. Ulla Nordfors ja Maj Meriluoto toim. (2025)

Kirjoittaja: Kirsti Pesari

Kuva: Kirsti Pesari