Agatha Christie Kurdistanissa

Stereotyyppinen kuva Agatha Christiestä olisi englantilainen hienostolady, joka siemailee kello viiden teetään viktoriaanisesti sisustetussa salissaan hovimestarin seisoessa selkä suorana ovenpielessä. Stereotypian mukaan hän myös nakuttelisi kirjojaan työhuoneensa uneliaassa rauhassa. Ehei, todellisuus on aivan toisenlainen: Agatha Christie vietti suuren osan elämäänsä seikkailemalla ympäri maailmaa, surffaamalla Havaijilla ja avustamassa arkelologisilla kaivauksilla pitkin Lähi-Itää.

Tämä blogikirjoitus sai alkusysäyksensä, kun matkustin joulukuun 2025 alussa Kurdistaniin ja vierailin Sulaymanian kaupunginmuseossa ihastelemassa upeita Nimrudin rauniokaupungista löytyneitä norsunluuveistoksia tuhansien vuosien takaa. Agatha Christie solmi toisen avioliittonsa kuuluisan arkeologi Max Mallowanin kanssa, joka tuli tunnetuksi juuri näiden Nimrudin norsunluuveistosten löytämisestä. Agathan oma osuus arkeologin työparina on tyypillisen hassutteleva. Perimätiedon mukaan Agatha keksi puhdistaa veistoksia ohuilla neulepuikoilla ja omalla kasvovoiteellaan ja harmitteli jälkeenpäin ihonsa kuivumista, sillä kasvovoide oli kulunut kaikki loppuun. Oleskellessaan alueella Agatha aivan ilmiselvästi vaikuttui paikallisten ihmisten perinneasuista, sillä tässä kuvassa hän on sonnustautunut kurdien juhlavaatteeseen:

Kiinnostukseni Agathan Christien seikkailuihin alkoi jo paljon Kurdistanin matkaa aiemmin. Agathan omaelämäkerrallisessa kirjassa Vanha hyvä aikani (1977) Lähi-Idän reissuja kuvaillaan yleisesti, mutta yksityiskohtaisin teos aiheesta – joskaan ei suomeksi käännetty – on Come, Tell Me How You Live (1946). Tässä kirjassa kuvaillaan Agathan omia junamatkoja Idän pikajunassa, matkustamista Syyriassa, arkeologisen kaivauksen arkea ja myös paikallista elämäntyyliä. Agathan Murha Mesopotamiassa (1936) -romaanin miljöö sijoittuu samalle alueelle kuin Nimrud, nykyisen Mosulin kaupungin lähistölle. Romaanissa murhataan arkeologin vaimo (jonka esikuva ei ole Agatha itse!), kaikilla epäilyksenalaisilla on vahvat alibit, johtolankoja ja myös harhaanjohtavia vihjeitä heitellään ilmaan. Lopulta kuuluisa salapoliisi Hercule Poirot tietysti selvittää rikoksen.

Nimrudin kaivausten alueella historian havina suorastaan pyörryttää. Alueella sijaitsi ennen muinoin assyrialaisten legendaarinen pääkaupunki Ninive, joka jo Vanhassa Testamentissakin mainitaan. Samoilla tienoilla sijaitsi myös Mitannin alue ja sen pääkaupungit – sama Mitanni, josta myös Sinuhe egyptiläisessä puhutaan. Egyptiläiset faaraothan menivät naimisiin Mitannin sorjien kauniiden prinsessojen kanssa ja Sinuhen elämän käänteet liittyvät Mitanniin Mika Waltarin teoksen useissa kohdissa.

Monet saattavat tässä vaiheessa kysyä, mistä Kurdistanista tässä artikkelissa nyt sitten puhutaan – mikä paikka, mikä valtio, mikä kieli, mikä kansa? Irakin pohjoisosa on Kurdistanin itsehallinnollinen alue, ja Sulaymania, jonka kaupunginmuseoon Nimrudin veistoksia on siirretty, on alueen kulttuurinen pääkaupunki. Pääasiallinen kieli on toki kurdi. Nimrudin eli nykyisen Mosulin alueella puolestaan asuu kurdeja, arabeja, sekä aramean- ja turkinkielistä väestöä. Kurdit tietysti tykkäävät kutsua omankielistään ja itsehallinnollista aluettaan Kurdistaniksi, eikä Irakiksi, sillä arabialaisen Irakin ja kurdilaisen Kurdistanin kulttuurit ja kielet ja tavat ja perinteet ja maisematkin ovat aivan erilaisia. Puhumme nyt siis Kurdistanista, selvyyden vuoksi!

Monet Nimrudista löytyneistä esineistä löytyvät museoista ympäri maailmaa – esimerkiksi British Museumista ja New Yorkin Metropolitan Museum of Artista. Iloista on, että isot kokoelmat norsunluuveistoksia löytyvät sekä Badgadin että Sulaymanian museoista eli läheltä löytöpaikkaansa. Itse Nimrudin kaupunki on tätä nykyä pistetty lähes kokonaan maan tasalle – Isis tuhosi puskutraktoreilla kaupungin muinaiset rauniot riehuessaan alueella kymmenisen vuotta sitten.

Kuvan norsunluuveistoksessa esiintyy Max Mallowanin löytämä ”Nainen ikkunassa”. On arveltu, että tässä on kurtisaani kurkistelemassa ikkunasta ja odottamassa vierailijaa. Monet näistä veistoksista ovat melko pikkuruisia ja mahtuisivat kämmenelle. Sen lisäksi, että Agatha puhdisti esineitä, hän myös laati yksityiskohtaisia listoja löydöksistä ja sai maineikkaan nimensä turvin myös helposti rahoitusta arkeologisille hankkeille.

Tämä norsunluinen kulkue oli alun perin upotettu jonkinlaisen huonekalun koristeeksi. Aiheena on juhlakulkue, johon kuuluu sekä parrakkaita ja paljasrintaisia miehiä sekä parrattomampia ja täysissä pukeissa kulkevia naisia. Kulkijat ovat assyrialaisia, sillä he kävelevät Ashur-jumalan symboleiden päällä. Veistokset ovat peräisin suunnilleen 700-900 vuotta ennen ajanlaskumme alkua.

Muinaiset assyrialaiset olivat toki saaneet vaikutteita Egyptistä, sillä tällä nimrudilaisella käärmetaistelijalla on egyptiläistyylinen kampaus. Siivekkäiden kuninkaiden ja djinnien kuvaaminen oli yleistä assyrialaisessa ikonografiassa.

Luin hiljattain erään toisen Agathan Christien romaanin nimeltä Ruskeapukuinen mies vuodelta 1924 – se kuuluu siis Agathan nuoruudentuotantoon. En voi sanoa, että kirja käsittelisi mitään tähän blogikirjoitukseen liittyvää, sillä siinä seikkaillaan Etelä-Afrikassa, surffaillaan ja käydään Viktorian putouksilla ja ratkotaan erääseen timanttivarkauteen liittyvää mysteeriä. Kirjassa puhutaan silti neandertalilaisista, sillä kirjan päähenkilön isä on tutkinut tätä muinaista ihmiskansaa. Agathan omilla kotiseuduilla Torquayssä sijaitsee myös Kentin luolasto, josta neandertalilaisten jäänteitä on löytynyt. En tiedä, oliko Agatha tietoinen neandertalilaisista matkaillessaan Kurdistanin alueella, enkä tiedä, kävikö hän koskaan kuuluisassa Shanidarin luolassa. Mutta omalla matkallani vierailin tässä ikivanhassa hautaluolassa, josta on löydetty kymmenisen melko hyvin säilynyttä neandertalilaisten luurankoa. Itse vainajat on kuljetettu tutkittavaksi muualle, hautojen päälle on vedetty muovipressuja, eikä turisteja varten ole rakenneltu rekonstruktioita siitä, mistä asennoista luurangot löydettiin. Tästä huolimatta Shanidarin luola on aivan valtavan mielenkiintoinen paikka.

Voi vain kuvitella, miltä tässä paikassa on tuntunut istua noin 70 000 – 40 000 vuotta sitten, keitellä soppaa luolan edustalla ja katsoa, kuinka aurinko purjehtii hitaasti vuortenhuippujen ja laaksojen yllä. Kuolleensa neandertalilaiset hautasivat joskus asentoon, jossa pää osoitti itään, nousevan auringon suuntaan. Ja kuuluisimmasta haudasta on löydetty merkkejä siitä, että kuollut haudattiin kukkien päälle.

Ainakin minä olisin valinnut tämän asuinpaikan nimenomaan sen takia, että näkymä oli niin hieno, mutta luola oli toisaalta myös käytännöllisessä paikassa: vihollisen oli vaikeaa kiivetä sinne, sieltä tähysti kauas, ja joki virtasi heti alempana laaksossa. Olen silti vakuuttunut siitä, että neandertalilaiset – kuten me nykyihmiset – olivat esteetikkoja. Tutkimus kertoo, että he olivat myös kulinaristeja ja höystivät ateriansa monenlaisilla yrteillä ja maukkailla vihanneksilla.

Agatha taisi kirjoittaa vain yhden varsinaisen historiallista fiktiota edustavan teoksen – faaraoiden aikaiseen Egyptiin sijoittuvan murhamysteerin Kaikki päättyy kuolemaan (1944). Muut Lähi-Itään sijoittuvat teokset käsittelivät Agathan omaa nykyaikaa. Olisipa silti kiinnostavaa lukea, millainen muinainen assyrialainen tai jopa neandertalilainen versio olisi ovelasta ja älykkäästä Hercule Poirotista tai miksei Neiti Marplesta!

Jos lukuhalusi heräsi, kaiva kirjastosta esiin Agathan omaelämäkerta Vanha hyvä aikani tai sitten Murha Mesopotamiassa ja lähde nojatuolimatkalle itäisten murhamysteerien seuduille. Kumpikin näistä teoksista löytyy työväenopiston kirjastosta.

Teksti: Katri Sola; Kuvat: Katri Sola (paitsi Agatha Christien kuva kurdilaisessa asussa)